Psykoterapia

Psykoterapia on psyykkisen terveyden ja toimivuuden lisäämiseen tähtäävää tavoitteellista terveydenhuollon ammatillista toimintaa.
Psykoterapialla hoidetaan henkilöitä, joilla on psyykkinen häiriö tai psykoterapian keinoin autettavissa oleva muu ongelma. Häiriöllä tai ongelmalla saattaa olla psyykkisten ilmenemismuotojen lisäksi ruumiillisia, vuorovaikutuksellisia ja sosiaalisia ilmenemismuotoja. Psykoterapian tavoitteena on poistaa tai lievittää psyykkisiä häiriöitä ja niihin liittyvää kärsimystä, tukea psyykkistä kasvua ja kehitystä sekä lisätä henkilön valmiuksia itse ratkaista ongelmiaan.

Psykoterapiasuuntauksen on perustuttava tieteellisesti tutkittuun yhtenäiseen psykologiseen teoriaan, joka auttaa ymmärtämään sekä ihmisen normaalia kehitystä että psyykkisten häiriöiden eri muotoja. Psykoterapia -suuntauksen ja -menetelmän valinnassa on otettava huomioon sen soveltuvuus potilaan häiriön hoitoon. Esimerkkejä teorioista ovat perheterapeuttinen, psykodynaaminen ja kognitiivinen teoria sekä niistä johdetut menetelmät.

Psykoterapiasuuntauksena kognitiivinen käyttäytymisterapia (KKT) on nimensä mukaisesti yhdistelmä kognitiivista terapiaa ja käyttäytymisterapiaa, jonka vaikuttavuudesta on näyttöä useiden eri psykiatristen ja psykologisten ongelmien hoidossa. Se pitää sisällään useita psykoterapian muotoja, joille kuitenkin kaikille on yhteistä strukturoitu ja tavoitteellinen työote, jossa terapeutti toimii aktiivisesti yhteistyössä asiakkaan kanssa. Työskentelyssä keskitytään pääosin nykyhetkeen, vaikka menneisyyden teematkin huomioidaan.

 

Perheterapia

6.7.2009
Jukka Aaltonen:

Perheterapia on ammatillinen ja tietoinen pyrkimys ja menetelmä tutkia, ymmärtää ja hoitaa perheen sisäisessä vuorovaikutukses-sa ja yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaa kärsimystä.

Perheterapialla pyritään siihen, että ne ajankohtaisen vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveyden häiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tämä tapahtuu erityisesti tavoittelemalla perheen vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.

Terapia toteutetaan terapeutin tai useiden terapeuttien muodostaman työryhmän ja perheen välisen vuorovaikutuksen kautta siten, että terapeutti tai työryhmä tapaa terapiaistunnoissa yhtä aikaa useampaa perheenjäsentä, toisinaan myös perhettä laajempaa vuorovaikutusverkostoa.

Tämän mukaisesti voidaan puhua perheen yhteisterapiasta, jossa pääasiallisesti työskennellään koko perheen kanssa ja pariterapiasta, jossa puolisot ovat yhdessä terapiassa. Rajat eri perheterapiamuotojen välillä ovat terapian aikana usein liukuvat.

Perheterapiassa tarkastellaan siis myös yksittäisten perheenjäsenten yksilöpsykologiaa perhekokonaisuuden lisäksi. Tämä perustuu siihen, että yksilön kehitys kytkeytyy kehityksen mukana kulkevaan ja muuttuvaan vuorovaikutusverkostoon ja siinä syntyvään käyttäytymiseen ja merkityksiin.

Perheterapiassa perheen määrittely ei aina noudata tavanomaisen ydinperheen määritelmää, joiden perusteella esimerkiksi rekisteri-, vero- tai sosiaaliviranomaiset määrittelevät perheen. Myös erilaiset uusperheiden muodot – mukaan lukien esimerkiksi homoseksuaaliset perheet – sisältyvät perheterapian kohteena olevan perheen määritelmään riippumatta siitä, mikä niiden juridinen asema yhteiskunnassa on.

Perheterapian kannalta usein sopivimmaksi on muodostunut määritelmä, jossa perheeksi käsitetään ensisijaisesti se perheenkaltainen vuorovaikutusyksikkö, jota yhdistää samasta ongelmasta tai asiasta puhuminen. Tästä on käytetty myös nimitystä probleemin determinoima systeemi. Tällä tavalla käsitetty perhe on itse asiassa yksikkö, jonka kokoonpano saattaa muuttua terapian aikana. On myös painotettu sitä, että sekä parisidoksen solmiminen että sen purkaminen edellyttävät perheenjäseniltä kykyjä, joita perheterapiassa on tuettava, eikä perheterapian päämäärä siten voi olla esimerkiksi parisidoksen pysyvyyttä normina pitävä.

Perheterapia ei eroa jyrkästi yleisestä perhekeskeisestä psykiatrisesta lähestymistavasta. Keskeistä on, että hoidon ja tutkimuksen lähtökohta – usean perheenjäsenen samanaikainen tapaaminen ja vuorovaikutuskokonaisuudesta eläytyvän kokemuksen saaminen – määrää sekä teorian että käytännön rajat ja sisällön. Havainnoijan ja havainnoitavan välinen suhde on tästä syystä keskeinen perheterapiassa.

Terapeutti tai terapeuttinen työryhmä havainnoi perhettä, mutta on samalla useiden perheenjäsenten havainnoinnin kohde. Perheterapeuttinen tilanne synnyttää jo sinänsä monen suuntaisen vuorovaikutuksen, joten myös sen määrittely, mikä itse asiassa on ongelma, tulee moniulotteiseksi. Terapeutti ja perhe muodostavat yhdessä terapeuttisen järjestelmän. Tämän järjestelmän vuorovaikutuksesta syntyy tai voidaan auttaa syntymään erilaisia uusia merkityksenantotapahtumia. Ne muuttavat yksilön ja perheen oireille ja ongelmille antamia merkityksiä ja auttavat löytämään uusia ratkaisuja. Terapeuttisessa järjestelmässä samalle ilmiölle syntyvät erilaiset merkitykset eivät ole toisiaan poissulkevia vaan terapeuttisesti hoitoa rikastuttavia ja sinänsä usein myös hoidollisia.

 

Share